Pimeydestä kasvaa valo.

Norsunkokoinen masennus taas valloillaan. Onneksi Mummukka on sattumoisin sairaslomalla, hän on kyllä taas ollut todellinen Pelastus!
Tänään olen ollut jo tolpillani ja huomaan että pääni on vakaampi kuin esimerkiksi eilen tai toissapäivänä kun olisin helposti voinut hetken mielijohteesta syödä purkillisen lääkkeitä.
Aamulla maailma tosin kaatui kun kaikki vaipat olivat pyykissä ja Pojan takki haisi vieläkin kissanpissalta, mutta selvisin siitä. :)

Olen tehnyt päätöksiäkin, vaikkei hetki ehkä olekaan niille paras mahdollinen. Vähän aikaa sitten päätin etsiä oppisopimuspaikan ja lähetin pari hakemustakin. Nyt tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin.
En edes tiedä, mitä tapahtui, yhtäkkiä vaan tajusin että ainoa este tiellä unelmiini, olen minä itse ja pystyn oikeasti vaikuttamaan siihen. Mulle valkeni kirkkaasti, että oikeasti VOIN tähdätä juuri siihen mihin olen aina halunnut, kyse on vain valinnoista. Olen melko varma siitä, että jos en tee sitä, kuljen kateellisena, suuren suuri sarvi otsassani, koko loppuelämäni. Mulla on kyllä varastossakin pitkä liuta hyviä syitä, `todellisia esteitä`, miksen voisi opiskella, mutta todellinen syy siihen on pelko. Pelkään epäonnistumista niin järjettömästi, että mieluiten olen yrittämättä mitään. Se on oikeasti juuri se syy, miksen ole tehnyt mitään, mitä aina aioin.

En usko, että epäonnistuminen voi kuitenkaan olla kauheampaa kuin se, että tajuaa, että koko elämä on valunut hukkaan, vain siksi, ettei ole uskaltanut yrittää. Siksi ilmoittauduin tänään suorittamaan koko ylioppilastutkinnon keväällä ja raahasin kotiin ison kasan koulutusoppaita. Aion hakea kevään yhteishaussa korkeakouluun lukemaan luultavasti jotakin luovaa. Jos en pääse, teen töitä ja valmentaudun vuoden ja haen uudestaan.

Oikeasti olen tosi onnellinen ja helpottunut tuosta päätöksestä. Ihan kuin maailma olisi kirkastunut: mun elämä ei olekaan ihan pilalla, voin edelleen saavuttaa ne asiat joista haaveilin! Helpottavaa oli myös tajuta se, että mun uhraus tuskin olisi lopputuloksen arvoinen, eikä lapset varmaan tulisi kiittämään, että kiitos äiti, kun menit töihin, etkä lähtenyt opiskelemaan vaikka olisit halunnut..

Hirveästi töitä edessä, mutta nyt on motivaatiotakin, kun on jotain, jota kohti ponnistelee! :)