En saa mentyä sänkyyn. Vaikka pitäisi.

Litokin on ollut loppu jo monta päivää. Ensin en kolmeen päivään muistanut hakea sitä ja kun tänään muistin, en löytänytkään reseptiä mistään. Aivan uskomatonta! Juuri viikko sitten tarkistin, että se on tallessa, että löytyy sitten mukaan kun lähtee asioille, niin kappas vaan, eihän se tietenkään enää siellä ollutkaan. Käänsin koko kaapin nurin, eikä se ollut siellä, joten ainoa vaihtoehto on, että olen ottanut sen (samalla kun tarkistin, että se on hyvässä tallessa) ja laittanut johonkin "varmaan paikkaan" josta varmasti löydän sen. Tämä olisi ihan tyypillistä mulle. Täytynee soittaa aamulla terkkariin lääkäriaikaa, koska en löytänyt sitä yhdestäkään kuviteltavissa olevasta "varmasta paikasta".

Onneksi voin samalla valittaa nämä muutkin vaivani samalla käynnillä, joita on taas kertynytkin sitten viime kerran. Leukani on jotenkin väärällään, siis ihan oikeasti, siihen sattuu kun pureskelen tai avaan suuni isoksi. Se on monen vuoden ajan hassusti välillä lonksunut pois paikoiltaan, mutta nyt se on koko ajan kipeä. Samoin selkäni on ihan rämä. Jos seison tai istun pitkään, se tulee tosi kipeäksi. Muistinikin rupeaa olemaan aika susi. En luota siihen enää juuri lainkaan. Koko ajan tunnen, että olen unohtanut jotain, niinkuin melkein aina olenkin. Lisäksi tuntuu kuin se vain hupenisi koko ajan enemmän ja enemmän, jonain päivänä unohdan ehkä pysyvästi kuka olen....

Tuo muistin haperoituminen saattaa johtua kyllä lääkkeistä, mutta hyvä jos pääsen noista muista samalla kysymään. En jaksa ikinä tuollaisia "pikkuvaivoja" erikseen mennä lääkärille ilmoittamaan, vaan sanon sitten samalla jos tulee muuta, akuutimpaa, asiaa. Silloin tulee kyllä kieltämättä sellainen olo, että olen luulosairas kun lyön kymmenen eri vaivaa tiskiin "ja sit mulla olis vielä tälläinen...." Parasta on silloin kun voi ympätä samaan käyntiin vielä lasten korvien tarkistamisen ja jonkin konsultaation. Silloin olen tosi tyytyväinen, säästettyäni aikaa ja rahaa, sekä itseltäni, että ylityöllistetyiltä lääkäreiltä ja hoitohenkilöstöltä. :)

Pelottaa vähän, jollen haluakaan mennä nukkumaan. Eilen jo kävin lyhyen taistelun itseni kanssa, yöpaitaa pukiessani. Kulkiessani makuuhuoneeseen sain jonkin väreen jostakin, enkä ollut enää yhtään väsynyt. Tuli sellainen riehakkaan energinen olo, että teki mieli lähteä juoksulenkille. Se järkevä ja vastuullinen minäni kuitenkin voitti taistelun, joten menin nukkumaan ja sain jopa jossain vaiheessa untakin. Sen keväisen sekavuuden jälkeen olen alkanut kammoamaan itsessäni kaikenlaista tuollaista epätavallista energisyyttä tai ylenpalttista iloisuutta, vaikka luultavasti se on suurimmaksi osaksi ihan vaaratonta. Joskus tekisi mieli valvoa läpi yön ja "unohtaa" ottaa lääkkeet (niinkuin nyt, haha..), maalata vaan koko yö seiniä tai sommitella valokuvatyötä. Mutta en mä enää uskalla.

Tai yritän ainakin olla uskaltamatta.