pikpikpikkusen tylsää

Levotonlevoton olo.

Olen jäänyt yksin kotiin, "tekemään läksyjä", oikeasti olen juuri ja juuri vilkaissut englannin kirjaa, vaikka koko kirja on melkein lukematta ja koe kahden viikon päästä. Sinä aikana pitäisi myös taikoa 2-3 tekstitaidon tehtävää ja 2 esseetä äidinkielestä..
Ahistaa.

Vielä pirun jouluvalmistelutkin johonkin rakoon pitäisi tunkea. Eikä Mies tietenkään tajua mitään, sanoo vain :"Onhan ne aina valmiiksi tulleet ilman kauheata stressiäkin." ???????

Nyt jumituin ostamaan musaa netistä, pitkästä aikaa. En ikinä osta levyjä ja silloin harvoin kun kuuntelen musiikkia, kuuntelen radiota, mutta olen jo pitkän aikaa himoinnut Lauri Tähkän ja Elonkerjuun Kirkkahimpia ja myös uusi Maija Vilkkumaa kiinnosti. Nyt kun kerrankin on vähän ns.ylimääräistä rahaa niin päätin ostaa ne. No, hyvältähän tuo kuulostaa. Niin hyvältä, että alkaa tanssittaa, enkä enää ainakaan pysty keskittymään mihinkään käännöslauseisiin.. :D

Tunnen itseni ihan tosi surkeaksi ja säälittäväksi, koska kaikki muut tuntuu olevan pikkujouluissa, joissa arvatenkin on ihmisiä, musiikkia, viinaa, (jos ei ilmaista niin ainakin on) ja joihin osallistujat eivät ainakaan joudu orpoilemaan yksinään kotonaan ja facebookissa nimimerkillä "kerrankin olisi sitä aikaa, mutta mikään tärkeä ei vaan edisty"

Toisena hetkenä taas on sellainen ihanan riehakas olo, että mitä vain, ihanan jännittävää, voi tapahtua. Tekisi mieli heittäytyä sen tunteen vietäväksi ja katsoa mihin se vie, mutta eihän niin voi tehdä. Turmioonhan se kuitenkin vie....

Pää käy ihan ylikierroksilla. Tunteet, ajatukset ja mielialat vilkkuu kuin yhdet meidän kauheat, räikeät jouluvalot, tosin niissä ei ole kuin kahta väriä, päässä niitä on kai pikkasen enemmän..

Niin niin väsynyt
aina vaan...

Ehkä se joskus menee pois...

Tai ehkä ei.

Möh

Huh, kylläpäs on taas tavallisen masentavaa jumitusta. Kaiken lisäksi olen nukkunut pikkujoulu-krapulaa pois suurimman osan päivää, joten en tiedä, mihin aikaan saan taas unta. En tiedä, mitä järkeä tässä on, valittaa samoista asioista kuukaudesta toiseen. Mutta näköjään mulla ei ole muuta elämää kuin sisäinen kaaokseni.

Hih, muusta elämästä tuli mieleen, että sorruinpa sitten minäkin pikkujoulun hengessä lähettämään känniviestin eräälle exälle viime yönä. Aamulla ei naurattanut, mutta nyt se tuntuu jo hyvin huvittavalta. Kaipa mä kaipasin jotain jännitystä elämääni... ;D

Oli muuten oikein hauskat tyttöjen pikkujoulut! Mulla on hyvin harvoin ollut noin hauskaa tyttöporukassa, usein en oikein osaa ottaa rennosti naisten kanssa. Eilen oli tosi hauska ilta. :)

Ihmettelen, etten oikein jaksa iloita edes tuosta ihanasta lumesta, jota olen sydänsyrjällään odottanut, että tuleeko sitä tänä talvenakaan. Ihan kuin olisin tosi jähmeän jumissa sisältä. Yritän innostua jostain, mutta ei se onnistu. Päätös opiskelemaan hakemisesta auttoi hetkeksi, mutta nyt vajoan takaisin sinne tahmeaan mössöön. Pitäisi kai taas yrittää soittaa lääkärille, jos sen vaikka saisi vaihteeksi kiinni, mutta kun en oikein jaksa uskoa, että se mitään voi tehdä..

Täytyy vaan toivoa, että huominen olisi jo parempi päivä ja pääsisin sängystä ylös. (Aika hassua muuten, miten masennuskin muuttaa muotoaan, mulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista masennusta etten pääsisi aamulla sängystä ylös, mutta iltaa kohden helpottaisi, ennenkuin nyt. Se tuntuu musta tosi oudolta!)

Ihka ensimmäinen vastaukseni Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aiheena on kolmen kuvan tutkielma esineestä. :)

Pimeydestä kasvaa valo.

Norsunkokoinen masennus taas valloillaan. Onneksi Mummukka on sattumoisin sairaslomalla, hän on kyllä taas ollut todellinen Pelastus!
Tänään olen ollut jo tolpillani ja huomaan että pääni on vakaampi kuin esimerkiksi eilen tai toissapäivänä kun olisin helposti voinut hetken mielijohteesta syödä purkillisen lääkkeitä.
Aamulla maailma tosin kaatui kun kaikki vaipat olivat pyykissä ja Pojan takki haisi vieläkin kissanpissalta, mutta selvisin siitä. :)

Olen tehnyt päätöksiäkin, vaikkei hetki ehkä olekaan niille paras mahdollinen. Vähän aikaa sitten päätin etsiä oppisopimuspaikan ja lähetin pari hakemustakin. Nyt tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin.
En edes tiedä, mitä tapahtui, yhtäkkiä vaan tajusin että ainoa este tiellä unelmiini, olen minä itse ja pystyn oikeasti vaikuttamaan siihen. Mulle valkeni kirkkaasti, että oikeasti VOIN tähdätä juuri siihen mihin olen aina halunnut, kyse on vain valinnoista. Olen melko varma siitä, että jos en tee sitä, kuljen kateellisena, suuren suuri sarvi otsassani, koko loppuelämäni. Mulla on kyllä varastossakin pitkä liuta hyviä syitä, `todellisia esteitä`, miksen voisi opiskella, mutta todellinen syy siihen on pelko. Pelkään epäonnistumista niin järjettömästi, että mieluiten olen yrittämättä mitään. Se on oikeasti juuri se syy, miksen ole tehnyt mitään, mitä aina aioin.

En usko, että epäonnistuminen voi kuitenkaan olla kauheampaa kuin se, että tajuaa, että koko elämä on valunut hukkaan, vain siksi, ettei ole uskaltanut yrittää. Siksi ilmoittauduin tänään suorittamaan koko ylioppilastutkinnon keväällä ja raahasin kotiin ison kasan koulutusoppaita. Aion hakea kevään yhteishaussa korkeakouluun lukemaan luultavasti jotakin luovaa. Jos en pääse, teen töitä ja valmentaudun vuoden ja haen uudestaan.

Oikeasti olen tosi onnellinen ja helpottunut tuosta päätöksestä. Ihan kuin maailma olisi kirkastunut: mun elämä ei olekaan ihan pilalla, voin edelleen saavuttaa ne asiat joista haaveilin! Helpottavaa oli myös tajuta se, että mun uhraus tuskin olisi lopputuloksen arvoinen, eikä lapset varmaan tulisi kiittämään, että kiitos äiti, kun menit töihin, etkä lähtenyt opiskelemaan vaikka olisit halunnut..

Hirveästi töitä edessä, mutta nyt on motivaatiotakin, kun on jotain, jota kohti ponnistelee! :)

Ätshii!!

Olen kipeä. Hirveässä flunssassa.
Onneksi saan olla yksin kotona, kun isommat lapset ovat isällään ja Mies lähti Pikkuvelin kanssa vanhemmilleen. Ei tarvitse kiukutella kenellekään, eikä tehdä mitään.

Tekisi niin mieli lähteä koulukeskukselle kynttilöitä kuvaamaan. Tiedän että siellä on todella kaunista, kynttilät kiertävät kuulemma koko lammen. Vuosi sitten ajattelin siellä, miten kamalaa, mutta tavallaan lohdullista, että niin kauhea teko aiheutti niin kauniin näyn, kuin ne lampea reunustavat ,sadat ja sadat kynttilät pimeässä yössä. Haluaisin niin lähteä nyt sinne, tiedän, että mua vituttaa myöhemmin, etten mennyt, mutta en vaan pysty, en jaksa. En jaksa nyt ponnistella yhtään, kun ei ole pakko.

Otin äsken buranan, jospa se helpottaisi oloa niin, että pystyisin edes nukkumaan.
Vihaan olla kipeä!!

..............................

Tänään on aika kamala päivä. Yhtäkkiä sekosin aamulla sen kadonneen reseptin takia. Viimein kun monen minuutin jonottamisen jälkeen sain terveyskeskuksen puhelimeni päähän, sieltä sanottiin että "mitä, eei, ei meiltä mitään reseptejä päivystyksestä saa." Psykpolilla aina valitetaan jos resepti pitäisi saada samana päivänä (ei siis ole ensimmäinen kerta kun unohdan jotain tärkeää...) ja vihjaillaan että päivystys on se paikka joka auttaa hätätilanteessa. En siis millään jaksa soittaa sinne ja ottaa taas vastaan valituksia, koska tiedän, että sitten tunnen itseni koko päivän taas ihan maailman pahimmaksi surkimukseksi joka ei osaa hoitaa asioitaan ja on hankala.

Piristääkseni itseäni ajauduin selailemaan kaikenlaisia koulutussivuja, enkä edes yrittänyt estää haaveita nousemasta mieleeni. Vaikka tietysti sitten karu todellisuus iski vastaan, että eihän mikään sellainen ole mahdollista, josta todella unelmoin. Että saisi opiskella ja tehdä työtä luovalla alalla, sellaisella josta oikeasti nauttii. Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, voisin edes yrittää päästä johonkin kouluun. Mutta eihän se ole, tietenkään. Mulla näitä hyviä syitä olla yrittämättä on aina riittänyt..

Minä olen katkera, vanha akka, joka kadehtii kaikkia ja rypee itsesäälissä.

En saa mentyä sänkyyn. Vaikka pitäisi.

Litokin on ollut loppu jo monta päivää. Ensin en kolmeen päivään muistanut hakea sitä ja kun tänään muistin, en löytänytkään reseptiä mistään. Aivan uskomatonta! Juuri viikko sitten tarkistin, että se on tallessa, että löytyy sitten mukaan kun lähtee asioille, niin kappas vaan, eihän se tietenkään enää siellä ollutkaan. Käänsin koko kaapin nurin, eikä se ollut siellä, joten ainoa vaihtoehto on, että olen ottanut sen (samalla kun tarkistin, että se on hyvässä tallessa) ja laittanut johonkin "varmaan paikkaan" josta varmasti löydän sen. Tämä olisi ihan tyypillistä mulle. Täytynee soittaa aamulla terkkariin lääkäriaikaa, koska en löytänyt sitä yhdestäkään kuviteltavissa olevasta "varmasta paikasta".

Onneksi voin samalla valittaa nämä muutkin vaivani samalla käynnillä, joita on taas kertynytkin sitten viime kerran. Leukani on jotenkin väärällään, siis ihan oikeasti, siihen sattuu kun pureskelen tai avaan suuni isoksi. Se on monen vuoden ajan hassusti välillä lonksunut pois paikoiltaan, mutta nyt se on koko ajan kipeä. Samoin selkäni on ihan rämä. Jos seison tai istun pitkään, se tulee tosi kipeäksi. Muistinikin rupeaa olemaan aika susi. En luota siihen enää juuri lainkaan. Koko ajan tunnen, että olen unohtanut jotain, niinkuin melkein aina olenkin. Lisäksi tuntuu kuin se vain hupenisi koko ajan enemmän ja enemmän, jonain päivänä unohdan ehkä pysyvästi kuka olen....

Tuo muistin haperoituminen saattaa johtua kyllä lääkkeistä, mutta hyvä jos pääsen noista muista samalla kysymään. En jaksa ikinä tuollaisia "pikkuvaivoja" erikseen mennä lääkärille ilmoittamaan, vaan sanon sitten samalla jos tulee muuta, akuutimpaa, asiaa. Silloin tulee kyllä kieltämättä sellainen olo, että olen luulosairas kun lyön kymmenen eri vaivaa tiskiin "ja sit mulla olis vielä tälläinen...." Parasta on silloin kun voi ympätä samaan käyntiin vielä lasten korvien tarkistamisen ja jonkin konsultaation. Silloin olen tosi tyytyväinen, säästettyäni aikaa ja rahaa, sekä itseltäni, että ylityöllistetyiltä lääkäreiltä ja hoitohenkilöstöltä. :)

Pelottaa vähän, jollen haluakaan mennä nukkumaan. Eilen jo kävin lyhyen taistelun itseni kanssa, yöpaitaa pukiessani. Kulkiessani makuuhuoneeseen sain jonkin väreen jostakin, enkä ollut enää yhtään väsynyt. Tuli sellainen riehakkaan energinen olo, että teki mieli lähteä juoksulenkille. Se järkevä ja vastuullinen minäni kuitenkin voitti taistelun, joten menin nukkumaan ja sain jopa jossain vaiheessa untakin. Sen keväisen sekavuuden jälkeen olen alkanut kammoamaan itsessäni kaikenlaista tuollaista epätavallista energisyyttä tai ylenpalttista iloisuutta, vaikka luultavasti se on suurimmaksi osaksi ihan vaaratonta. Joskus tekisi mieli valvoa läpi yön ja "unohtaa" ottaa lääkkeet (niinkuin nyt, haha..), maalata vaan koko yö seiniä tai sommitella valokuvatyötä. Mutta en mä enää uskalla.

Tai yritän ainakin olla uskaltamatta.

Murrrr...

Känkkäränkkä on tullut kyläilemään taas, kutsumatta tietenkin ja tajuamatta tietenkään poistua hyvän sään aikana. Mua vaan tympii ja vituttaa ja ärsyttää kaikki.

Aloin täyttää taas pitkän tauon jälkeen mielialapäiväkirjaa. Ihan selkeästi mulla on nyt ollut nimittäin erilaisia jaksoja mielialojen suhteen, kun ne ennen olivat lähinnä sekavaa mössöä. Mielenkiintoista seurata onko olemassa jotain kaavoja joiden mukaan ne vaihtuvat. Jospa oppisin myös ennakoimaan masennuksiani paremmin..

Ja vitutuksiani.Musta tuntuu että tämä kiukkukin on joku "jakso". Tai liittyy ehkä alkavaan masennukseen. Ainakin viimeksi kun olin masentunut, olin tosi vihainen koko ajan. Jos ihan rehellinen olen, niin huomaan itsessäni alkavan masentumisen merkkejä. Yritän vaan kovasti olla ja elellä kuin niitä ei olisikaan, en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Tuntuu olevan kovin nopeasyklinen tämä tautini, tämä olisi.........ainakin viides masennukseni tänä vuonna. Ja vaikka usein toistuvat niin, kestävät kuitenkin vähintään 3-4viikkoa kerrallaan.

Kuitenkin parempi jos on näin, kuin että sitä sikinsokinsekavaa höttöä on koko ajan, koskaan ei ole tasapainoa vaan aina on jotain liikaa tai liian vähän.

Nyt menen nukkumaan ja toivon etten taas huomenaamuna herää valmiiksi vihaisena.
Hyvää yötä.