HUH HEI...

..vihdoin viimein lastensuojelutarpeen selvityksemme saatiin päätökseen.
Tuomio: Vapautus. ;)

Selvitys kestikin aivan kohtuuttoman kauan (10kk, vaikka lain mukaan se olisi tehtävä 3kk:n kuluessa!) ja asiaa hoitanut päätäti suhtautui minuun koko prosessin ajan erittäin tunteettomasti ja alentavasti.
Jouduin mm. selittämään aina uudelleen ja uudelleen, kun asia tuli jossain esiin, että "ei, lapseni ei sen yhden kerran joutunut lähtemään yksin kouluun SEN TAKIA että olin liian väsynyt noustakseni, vaan koska mulla ei ollut kelloa soimassa, eikä lapsikaan tullut herättämään" Viimeisessä palaverissamme toistin tämän asian pari, kolme kertaa, tiukasti tätiä tuijottaen ja senkin jälkeen hän vielä mutisi, että "onhan se ihan ymmärrettävää, että raskas lääkitys saattaa väsyttää voimakkaasti.." Siis, hei, mä olen aina kuvitellut että normaaleillekin ihmisille saattaa käydä niin, että unohtaa laittaa kellon soimaan/ei laita kelloa soimaan, koska vauva on herättänyt jo monta viikkoa aina reilusti ennen kellon soittoa. Niin, no, ehkä nimenomaan NORMAALEILLE voi. Jos masentunut ei nouse aamulla, se johtuu VÄISTÄMÄTTÄ siitä masennuksesta, eikä mistään muusta!
Kyllä syletti, että mun rehellisyys kyseenalaistettiin, se on sentään ainoa varma asia mussa!
Vaikka tämä tapaus antoi mulle kyllä oppitunnin aiheesta "Miksi rehellisyys ei kannata" ja varsinkin aiheesta "Vaikeneminen on kultaa".

No mutta se on onneksi ohitse. Sain kirjallisen lausunnon jossa todetaan, että olen hyvä vanhempi ja lapseni ovat iloisia ja hyvinvoivia. Eivät siis oletettavasti saa vakavia psyykkisiä traumoja kanssani elämisestä. Enpä olisi uskonut, että sanon näin, mutta on tosi hyvä että tuo selvitys tehtiin. Nyt mulla on yksi taho lisää johon voin tukeutua ja hakea luottamusta itseeni silloin kun tuntuu siltä, että.. (=johon Mies, tai joku muu, voi vedota, kun ulisen, että) ei tästä mitään tule, olen ihan kamala äiti, pilaan lasteni elämät,luultavasti olen jo pilannut, etc, etc.... Vielä oikein juuri tähän aiheeseen erikoistunut, puolueeton asiantuntijataho. Kyllä nyt kelpaa!

No eihän siinä tietenkään sanottu, että olen täydellinen äiti, mutta ne "haasteet", joita he olivat havainneet, olivat juuri niitä, jotka olen itsekin tiedostanut. Helpottavaa, ettei tullut esiin mitään, minkä en ole itse tajunnut olevan huonosti. Ja se, että olen tiennyt ne kehitystarpeet, lisää mun luottamusta omiin aivoihini. Joka ei aina ole ihan pro-luokkaa... ;) Nyt mun on helpompi ehkä myös toimia kun tiedän että se on tämä, mitä pitää oikeasti eniten kehittää. Välillä menen niin ylikriittiseksi, etten tiedä mikä oikeasti on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. (Kuten saako lapsi traumoja, jos se on jo kolmena päivänä peräkkäin ottanut itse välipalat kaapista, kun olen ollut koneella vieressä, tai jos se ei pääse meidän väliin yöllä.) Tarkemmin ajatellen kyse taitaa olla siitä, että mä en osaa aina oikein hahmottaa kokonaisuutta...

Se on muuten jännä juttu. En edes aikaisemmin ollut ajatellut sitä, mutta törmäsin siihen "oireeseen" diagnooseja tutkiessani ja aloin miettiä sopisiko se muhun. No, ensin tietty ajattelin, että no ei tosiaan sovi, mullahan on niin hyvä kokonaisuuksien hahmotuskyky, että sehän se mulla just on hyvä! Mutta sitten vähän mietin, että miten tollanen sitten ilmenee ja siitä sitten alkoi jotenkin aueta koko kuva. Että mullahan on oikeastaan todella surkea kyky nähdä kokonaisuuksia! Sen takia en ikinä osaa päättää, en osaa sanoa mitä mieltä olen jostain (tai osaan kyllä, mutta se saattaa vaihtua hetken päästä kun keksin jonkun uuden puolen siitä) sen takia en tiedä yhtään millainen ihminen oikeasti olen ja sen takia menen ihan laidasta laitaan kaiken kanssa. Eikös tuo kaikki johdu juuri siitä, ettei näe koko kuvaa, vaan takertuu yksityiskohtiin?